Ellen ja Antonia taidemuseossa

Tänään ehdin vihdoinkin Turun taidemuseon Ellen Thesleff  -näyttelyyn. Ellen Thesleffin sisaren Thyran tyttärentytär Antonia Ringbom toimi kierroksen oppaana, ja kierros oli loppuunmyyty. Aikaisemmin päivällä oli järjestetty toinen, ja Antonia oli ollut jo aiemmin opastamassa isotätinsä näyttelyssä. Ilahduttavaa, että kulttuuri kiinnostaa! Näyttelyyn ehtii vielä, se on avoinna 17.5. asti.

Ellenin töitä oli esillä Turun taidemuseon avajaisnäyttelyssä 1904, ja useasti sen jälkeenkin, mutta vasta nyt järjestettiin ensimmäinen laaja Thesleffin töihin keskittyvä näyttely. Esillä oli myös Ellenin keraamikkosiskon Gerdan tekemä ruukku, ja Antonia kertoi, miten hän käyttää päivittäin Gerdan tekemiä astioita ja täällä museossa ruukku oli vitriinissä. Hän ei kuitenkaan pese Gerdan tekemiä astioita tiskikoneessa :)

Minun suosikkikini näyttelyssä oli Thyra Elisabeth vuodelta 1892. Maalaus näyttää minusta vieläkin hyvin uudenaikaiselta (vailla minkäänlaista taidehistoriallista koulutusta tällainen lausunto, aika rohkeaa...). Aikanaan se herättikin runsaasti huomiota. Laitan tähän linkin Suomen taiteen kultakauden teoksia kuvaavalle verkkosivulle. Ellen oli teosta maalatessaan nuori, 23-vuotias. Hän oli opiskellut taidemaalausta Helsingissä, mutta ei ollut tyytyväinen taidekoulun opetusmenetelmiin, ja meni useiden muiden sen ajan taiteilijoiden tavoin Pariisiin. Myöhemmin kuitenkin Italiasta tuli Ellenille toinen kotimaa. 

http://www03.edu.fi/oppimateriaalit/kultakausi/ellethyr.html

Ellen kuoli 84-vuotiaana. Hän jäi raitiovaunun töytäisemäksi, loukkasi pahasti lonkkansa ja kuoli onnettomuuden seurauksena.

Kierrroksen jälkeen jäin katsomaan Antonia Ringbomin tekemän draamadokumentin Minä etsin aurinkoa (Jag söker solen). Dokumentti on vuodelta 1991. Elokuvassa Antonian äiti ja tämän sisko muistelevat tätiään, hurmaavia leidejä. Elokuvan dramatisoiduissa osissa näkyi muun muassa Tobias Zilliacus, tykkään. Ruokaa kerättiin torin päättymisen jälkeen maasta, mutta Fazerilla piti käydä aamupäiväkahvilla. Ja kun jostain saatiin rahaa, Ellen ja hänen siskonsa Gerda painuivat Italiaan. Tosin on myönnettävä, että siskokset saattoivat keskittyä taiteen tekemiseen veljiensä tuen ansiosta. Gerda hoiti siskosten käytännön asiat, ja Ellen maalasi ja teki puupiirroksia. Yhtä grafiikkalaattaa Antonia roikotti kädessään, Ateneumin vastaavat laatat olivat jälleen vitriinissä.

Turun taidemuseo on jo rakennuksena mielenkiintoinen. Dahlströmin veljekset Ernst ja Magnus päättivät lahjoittaa turkulaisille taidemuseon, kun Fredric von Rettig ehti lahjoittamaan kirjaston, jonka lahjoittamista veljeksetkin olivat suunnitelleet. Museorakennuksen arkkitehti on sama, joka suunnitteli Ernst Dahlströmin kotipalatsin Piispankatu 13:een eli Gustaf Nyström. Museo on Turun taideyhdistyksen ylläpitämä, yksityinen museo. Museon hinnoittelupolitiikka poikkeaa kaupungin museoiden hinnoittelusta: alle 16-vuotiaat pääsevät museoon ilmaiseksi, minkä lisäksi museo tarjoaa vaihtoehtoista ohjelmaa perjantain alkuiltaan kello 16:sta kello 19:ään, jolloin museoon on vapaa pääsy. 

Museokaupasta mukaan tarttuivat Modo Mion ihastuttavat korvikset, kauniit, eikä hinta ollut paha, 15 euroa. Café Victorissa nautin kupin kahvia ja söin pienen suklaapalan. Tälle museokäynnille annan kiitettävän arvosanan, eikä yhtään haitannut se, että kotona jäi ikkunoiden pesu vaiheeseen. Ikkunat olivat edelleen paikallaan, kun tulin kotiin näyttelystä ja taas alkoi kärcheri surista.

http://www.modomio.fi/

Lenkkimaastoja, Raisionjoen varressa

Takalistoni on edelleen kipeä toissapäiväisestä sauvakävelystä, jolloin kävelin niin kovaa kuin pääsin. Ja auts, vieläkin sattuu. Ei ollut pelkkää peruskestävyyttä se lenkki... Tiistaina vein tyttären treeneihin ja päätin lähteä lenkille. Koirakin pääsi mukaan, sillä tällä kertaa päätin ottaa kevyesti.

Jyrkkälän kohdalla menimme kevyen liikenteen väylälle Raisionjoen varteen, ei ihan mutkatonta, siltä kohdalta ei ilmeisestikään ole tarkoitus päästä joenvarteen, mutta hyvin meni. Samaista kevyen liikenteen väylää käyttävät myös läheisen Artukaisten tallin ratsukot, tällä kertaa emme tosin nähneet hevosia. Hieno verkosto kevyen liikenteen väyliä pitkin poikin Turkua, täältä on yhteys "omalle" lenkkipolulleni, Riihikalliolle tulee matkaa 7,7 kilometriä.

Vähän toisissa maisemissa kuin yleensä 

Raisionjoki



Yhdyspolku Kuhankuonon retkeilyreitistöön
 

Rautatiesilta, spraypullot ovat tulleet täälläkin monella mukaan.

Treenipäiväkirja, osa 3, vauhtikestävyyttä

Kahden viikon tauon jälkeen juoksukoulu jatkui. Tämän kerran aiheena oli vauhtikestävyys, ja sitä menimme harjoittelemaan Kuuvuoren kentälle.

Ennen kuin pääsimme päivän varsinaisiin harjoituksiin, etsimme sopivaa askeltyyppiä. Taidan olla melkoinen kanta-astuja. Kokeilin myös juoksemista niin, että päkiä tulee ensimmäisenä maahan, mutta se alkoi tuntua melko nopeasti pohkeissa, joten jatkan kantapää edellä. Askellajilla ei sinänsä ole väliä, mutta jotkut vaivat voivat selittyä sillä, mikä osa jalkapohjasta koskettaa ensimmäisenä maata. Ja koska minulla ei ole ollut sen suurempia ongelmia, jatkan näin.

Sitten päästiin asiaan: juoksemaan niin että sai hengästyä. Taas kerran opettajamme Saija korosti peruskestävyyden merkitystä, vauhtia ei voi, ei jaksa eikä kannata harjoitella, jollei peruskestävyys ole kunnossa. Teimme viisi kahden minuutin spurttia ja jokaisen spurtin jälkeen pidimme minuutin tauon, jona aikana hengityksen tuli tasaantua. Eli ihan urku auki ei voinut vetää, koska muuten ei minuutissa ehdi palautua. Ideana oli kuitenkin, että kovavauhtinen pätkä oli pidempi kuin palautuspätkä. Tästä innostuneena lähdin tietysti heti laatimaan uutta musalistaa, johon olen valinnut biisit pituuden mukaan ja laittanut ne parijärjestykseen pitkä biisi - lyhyt biisi. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kokeilemaan uutta listaani. 

http://open.spotify.com/user/tiigust/playlist/1HC0swIAutwfk0mOWR2X6s

Seuraavan harjoituksen tulee kuitenkin olla peruskestävyysharjoitus, sillä jokaisen vähän kovemman treenin jälkeen on oltava kahdesta kolmeen kevyempää treeniä. Mutta yhden treenin aikana voi harjoitella monipuolisesti eri tempolla. Kuka vielä sanoi, että juokseminen on tylsää :) Ja nyt oikeastaan kirkastui se, ettei koko ajan pidä junnata samaa lenkkiä samalla vauhdilla vuodesta toiseen, mihin olen syyllistynyt. Olen vetänyt vakioreittiäni vakiovauhdilla; se on toisaalta myös meditatiivista, ei tarvitse ajatella mitään, antaa vaan mennä. 

Kuuvuorella oli samaan aikaan toinenkin juoksukouluporukka, ja heidän harkoistaan tuli Miika Nousiaisen Maaninkavaara mieleen. Selkeästi kuntojuoksijaporukkaa kannustetaan juoksemaan niin, että tulee mahahapot suuhun, ei kiitos, maaninkavaaralaiset ovat erikseen.

Lenkkimaastoja, Nunnavuoren metsä

Tarkoitus oli käydä pääsiäisen aikaan ahkerasti lenkillä, mutta kuinka ollakaan, ei oikein aika antanut myöten. Kunnon juoksulenkillä kävin kerran. Hyvä tunne, kuulostelin hengitystäni, puuskutanko, ja juoksin niin hitaasti, että pari kävelijää ohitettuani oli pakko vähän kiristää tahtia, muuten olisin jäänyt rinnalle juoksemaan. Ja se on häiritsevää, ainakin se häiritsi minua. Toisaalta minä sentään ohitin kävelijät, eikä toisinpäin :) Itse asiassa tsekkasin Juoksija-lehden (joka jostain syystä on tullut postilaatikkoomme) juoksukalenterista sopivan juoksutapahtuman, jonne olisin mennyt, jos se olisi järjestetty, mutta ilmeisesti oli käynyt sekaannus, eikä Tulppaanijuoksua tänä vuonna juostukaan. Ainakaan järjestäjän eli Maarian Mahdin sivuilla ei ollut mitään mainintaa juoksusta, mainittiin vaan siivoustalkoot toukokuussa, joten enpä sitten lähtenyt ajamaan Maariaan.

Koiran kanssa kävin ulkona päivittäin useaan otteeseen, ja useimmiten käymme lenkillä läheisessä metsässä. Tässä haluan esitellä uuden ostokseni: juoksuhihna. Voisi tietysti kuvitella, että mikä tahansa pyykkinaru ajaisi saman asian, mutta ei se niin helppoa ole. Moni asia tässä maailmassa on helpompaa kun on kunnon välineet. Varsinaista juoksuvyötä en ostanut, koska a) sitä ei ollut kaupassa ja b) myyjä sanoi, että pienen koiran kanssa riittää pelkkä hihna. Ja oikeassa oli. Hihnassa on pikalukko, mikä helpottaa käyttöä, ja toisaalta hihnan loppu- tai alkupää on joustava, joten jos koira pysähtyy ja ihminen jatkaa juoksuaan, ei pysähdys ole ihan niin äkillinen. Ensimmäisellä kerralla Pontus ei tykännyt hihnasta ollenkaan, pakko oli näykkiä hihnaa, mitä hän (ööh, hän? no, olkoon) ei muuten tee, mutta tokalla kerralla sujui jo paremmin, ja kohta ollaan ihan tekijöitä.


Lenkillä, toistaiseksi olemme "juosseet" enintään vajaat kaksi kilometriä.
Vyötärön ympäri kiinnitetyssä juoksuhihnassa on se etu, ettei tarvitse pitää hihnaa kädessä. Juoksuhihnan kanssa Pontuksella on valjaat, niin ei mahdollinen äkkipysähdys tunnu niskassa.

 

Metsästä löytyy muitakin purkkeja geokätköjen lisäksi. Vuoden 2011 kulttuuripääkaupunkivuosihankkeeseen sisältyneestä kätkösuunnistusradasta olen löytänyt vain tämän purkin, mutta kätköjä pitäisi olla 19. Täytyykin hakea kartta kirjastosta, ehkä niitä on vielä muitakin tallella.

Kulttuurikuntoilua eli tarina pussailukivestä

Sama metsä, eri vuodenaika.