Treenipäiväkirja, osa 2b, Runosmäen nähtävyyksiä...

Peruskestävyyttä harjoittamassa, napit korvilla. Tunnin listasta jäi viimeinen biisi kuulematta.

Tajusin tällä lenkillä, että olin viimeksi laskenut väärin. En ollut juossut kahdeksaa kilometriä, vaan yhden kierroksen vähemmän eli reilut kuusi kilometriä. Mikä kuulostaakin paremmalta vauhdilta, kun on tarkoitus harjoittaa peruskestävyyttä ottaen vielä huomioon sen, etten ole mikään maratoonari. Tällä kertaa juoksin vielä hitaammin, pituutta tuli arviolta vajaat kuusi kilometriä, tosin aikaakin kului vähän vähemmän. Juoksin koko matkan, eli reipas kävelyvauhti ja hidas juoksuvauhti ovat samoissa lukemissa, eikö?

Lenkkipolun varrella kasvaa iso sieni.

Runosmäkiseura mainostaa nettisivuillaan vesitornin olevan näkemisen arvoinen kohde Runosmäessä, ja onhan se ainakin aika massiivinen ja näkyy kauas. Ja se sijaitsee sopivasti lenkkipolkuni varrella. Runosmäessä parasta eivät ole nähtävyydet, vaan loistavat lenkkimaastot ja liikuntamahdollisuudet. Muutaman kilometrin säteellä on jäähalli, kuplahalli futaajille, tennishalli, uimahalli ja jousiammuntarata. Talvisin Nunnavuoreen tehdään latu, jos olosuhteet sen vain sallivat. Hyvinä lumitalvina Nunnavuoresta pääsee suksilla Pomponrahkalle asti, mutta tällaisia talvia ei näillä leveysasteilla ole usein. Runosmäen keskellä on Nunnavuoren liikuntahalli, jota tosin Runosmäen koulun opettajat kieltäytyivät käyttämästä, mutta muuten halli on käytössä. Mutta ymmärrän hyvin, jotkut opettajat saivat oireita liikuntahallissa, ja on eri asia olla hallissa useamman tunnin joka päivä kuin käydä hallissa kerran viikossa harkoissa. Mutta ainakin siis periaatteessa on liikuntahalli. Hallia on myös korjattu, joten ehkä kosteusongelmistakin on päästy. 

Läheinen metsä on myös tärkeä. Koiran kanssa menen useimmiten lenkille metsään. Lapsuuden kotini oli metsän lähellä, ja metsän lähellä asun taas, pystyisinköhän edes asumaan keskustassa?

http://www.runosmaki.com/nahtavyydet.php

Meidän Pontus

Meille tuli koira

Kuvassa näkyy meidän Pontus, hurmaava koirateini. Pontuksen emä on havannankoira ja isä kääpiösnautseri. Pontus on syntynyt huhtikuussa 2013, joten tämän vuoden huhtikuussa juhlitaan jo 2-vuotissynttäreitä. Koiran iässä Pontus alkaa pikkuhiljaa olla jo nuori aikuinen.

Pontus vartioi vakiopaikallaan, etutassut käsinojalla ja takapuoli selkänojalla.

Perheemme naiset olivat jo pitkään haaveilleet koirasta, itse asiassa tyttäreni ei muusta enää haaveillutkaan. Ja ajattelin, ettei koiran pitäminen voi olla niin ylivoimaista, ettemmekö me siitä selviäisi. Niinpä sitten lähdimme myynti-ilmoituksen innoittamina matkaan kohti Espoota. Olin soittanut etukäteen kasvattajalle, ja hän varasi meille pennun. Pentueessa oli vielä muitakin vapaita pentuja, mutta me päädyimme Pontukseen. Pontus oli pentueensa isoin ja pontevin (siitä nimi) pentu, ja tuntui siksi turvallisimmalta valinnalta meidän aloittelijoiden käsiin pienempiin sisaruksiinsa verrattuna. Meillä on ollut onni myötä, hyvin on mennyt. Mutta nyt ostaisin koiran "oikealta" kasvattajalta, enkä menisi ihan vaan myynti-ilmoituksen perään. Olisi kiva, jos kasvattaja pitäisi yhteyttä ja voisimme tavata pentueen muita koiria joskus. Mutta niin tai näin, meillä on käynyt erinomaisen hyvä tuuri ja Pontus on juuri oikea koira meidän perheeseen.

Pontus Ruskiksen luontopolulla, hihnassa of course.

Myös perheemme miehet ovat heltyneet, mutta koiran ulkoiluttaminen on pääasiassa minun harteillani. Olen todennut, etteivät muut tiedä, mitä menettävät, kun antavat minun hoitaa lenkkeilyn. On ihanaa, kun on "pakko" mennä ulos, säästä ja lämpötilasta riippumatta. Koirilla on terveysvaikutus, ihan selvästi. Fyysinen terveysvaikutus tulee lenkkeilystä ja ulkoilusta, mutta psyykkistäkään puolta ei tule aliarvioida. Pontuksen korvaan voimme vuorollamme vuodattaa salaisuudet, joita emme muille kerro. Pontus on lojaali, se ei kerro kuulemiaan juttuja eteenpäin. Ennen kaikkea ajattelin perheemme lapsia, murrosiän kynnyksellä on hyvä, että on joku, jolle voi kertoa juttunsa, jos ei meille aikuisille halua kertoa kaikkea.

Pontus

Treenipäiväkirja, osa 2, vauhdin merkitys

Torstaina jatkui juoksukoulu. Sää oli kylmä, tuuli kävi suoraan Jäämereltä, tai siltä ainakin tuntui. Maaliskuu ja kaksi vaatekertaa, oi ihana kevät. Mutta juostessa ei ollut kylmä. Muutama oli jäänyt joukosta pois edelliskertaan verrattuna, mitään suurta katoa ei kuitenkaan ollut käynyt.

Harjoituksemme teemana oli pk eli peruskestävyys. Harjoituksista 80 prosenttia tulisi olla peruskestävyysharjoituksia eli harjoituksia, joissa juostaan niin matalalla sykkeellä, että juoksua voisi jatkaa vaikka koko päivän. Sitäpä sitten harjoiteltiin. Peruskestävyyden lisäksi jatkettiin tekniikkaharjoituksia, juoksimme haitarijuoksua eli hidastettua pikajuoksua, ideana oli jotenkin saada juoksussa tarvittavat lihakset ja liikeradat liioittelun kautta hereille. Tai jotain. Haitarijuoksun lisäksi juoksimme siten, että nilkat tuli ojentaa ääriasentoon. Joku oma nimi Saijalla sillekin oli, ehti vain jo unohtua. Näiden harjoitusten jälkeen piti aina spurtata juoksuun ja siinä huomasin, että neljän päivän takainen kompurointi pururadalla tuntui vielä. Ei ollut meikäläisestä spurttaajaksi.

Peruskestävyyden lisäksi opettajamme mainitsi vauhtikestävyyden (15 prosenttia harjoituksista) ja pyramidin huippuna maksimikestävyyden (5 prosenttia harjoituksista). Mutta peruskestävyysharjoitukset ovat kuin talon kivijalka, ilman peruskestävyyttä ei voi harjoitella vauhtia eikä maksimitehoja. Olisi mielenkiintoista tietää omat sykerajansa, ehkä vielä joskus menen kuntotestiin. Mutta nyt mennään näin, ppp(p), pitää pystyä puhumaan (puuskuttamatta). Vaan hölmöltä se vaikuttaa, jos itsekseni lenkillä puhelisin...

Tekniikan jälkeen keskityimme kestävyyteen. Olimme taas lähteneet T-talolta Halisten suuntaan ja juosseet jokivartta pitkin kaupunkiin päin. Sitten käännyimme ympäri ja lähdimme tulemaan takaisin omaa vauhtia. Ja jos on maailma erilainen vakioveikkaajan silmin, niin Turku on erilainen (tai ainakin valokuvauksellinen) Turku-oppaan silmin. Matkalla pysähdyin kuvaamaan jokirannassa olevaa betonista siltarakennetta, joka on jäänyt paikalle muistona Halisista joen yli Itäharjulle Kupittaan Saven tehtaalle kulkeneesta saviradasta. Savirataa pitkin kuljetettiin Halisista savea savitehtaalle raaka-aineeksi.

 

Graffititaidetta Aurajoen rannasta, muisto saviradasta.

Juoksukoulussa on nyt kahden viikon tauko, sillä ensi viikon torstai on kiirastorstai. Tai pitkäperjantain aatto, kuten opettajamme sanoi :) Kotiläksynä on pitkien, peruskestävyyttä edistävien eli matalasykkeisten lenkkien juokseminen. Yritän käydä ainakin kolme kertaa lenkillä kahden viikon aikana, saa nähdä, jääkö vain yrittämiseksi.

Treenipäiväkirja, osa 1 b, kotiläksy :)

Ehdin kuin ehdinkin lenkille ja näin on viikon kotiläksyt tehty! 

Mutta ennen lenkille lähtöä kokosin itselleni tunnin musalistan. Tykkään kuunnella musiikkia samalla kun juoksen. Lintujen laulua kuuntelen käydessäni koiran kanssa lenkillä. Tunnin listalla Robinin Kävele mun kaa saattaa matkaan ja Robin laulaa myös listan lopulla, viimeinen biisi listalla on Onnellinen. Onnellisena siitä, että lähdin lenkille. Kun kieli vaihtuu englannista tanskaksi, tiedän, että loppusuora häämöttää jo, ja suomen kohdalla olen jo melkein perillä. 

Juoksubiisi numero yksi on Daruden Sandstorm. Kun se alkaa kaikua korvissa, on pakko lähteä juoksemaan. Muuten tein tunnin lenkkiläksyni niin, että vuorobiisein kävelin ja vuoroin juoksin, tai juoksin vähän enemmän, mutta kävelin myös. Ennen lenkkiä olin reilun tunnin kävelylenkillä koiran kanssa, minkä jälkeen olikin hyvä lähteä juoksemaan. Kävi kova tuuli, mutta metsässä se ei niin haitannut. Aivan kuten juoksuopettajamme sanoi, sää ja olosuhteet vaikuttavat ikkunasta katsottuna usein huonommilta kuin mitä ne oikeasti ovat. Kaikkiaan lenkille tuli mittaa noin kahdeksan kilometriä, juoksin Nunnavuoren kuntoradan kolmesti ympäri, minkä lisäksi juoksin Riihikalliolle ja siellä olevan silmukan. Kilometrimäärä on arvio, joka perustuu kuntoradalla oleviin etäisyyskyltteihin, en mitannut matkaa millään sovelluksella. Ja totuuden nimessä on todettava, että lista alkoi soida uudestaan. Robin pyysi lenkin lopussa uudelleen kävelemään kanssaan, kun arvioin nopeuteni väärin. Ja myönnän, musamakuuni on jossain määrin vaikuttanut 11-vuotias tyttäreni. Tai ehkä minä olenkin myötävaikuttanut tyttären makuun, mutta Robinista tykätään molemmat.

Daruden Sandstormista tulee hyvällä tavalla mieleen viimevuotinen Naisten kuntovitonen, reilun 30 asteen helteessä kympin viimeisellä kilometrillä Darude lennätti maaliin asti. Kun Sandstorm alkaa soida, on hetkessä taas toukokuu ja lämmin ja juoksu kulkee. 

Tässä on linkki tunnin listaani, toivottavasti toimii:

http://open.spotify.com/user/tiigust/playlist/0AjqxQsP7odOrqV5T4xBiu

Treenipäiväkirja, osa 1: juoksukoulussa

Tänään alkoi juoksukoulu. Ensimmäisellä tunnilla opettajamme Saija Huhtiniemi kehotti meitä kiinnittämään huomiota ryhtiin, hartioihin, pään asentoon, käsiin, katseeseen ja lantioon. Kaiken tämän huomion kiinnittämisen jälkeen tuli kieltämättä sellainen olo, että kohta lennän naamalleni miettiessäni, onko lantio ylhäällä vai alhaalla, hartiat rentoina, katse kohdistettu horisonttiin. Aloitus oli kevyt, juoksimme minuutin hitaasti ja perään kävelimme minuutin reippaasti, vauhdin tuli pysyä suurin piirtein samana. Saija kysyi ensi alkuun osallistujien lähtötasoa ja ilmoitin tasokseni 10 km suhteellisen kevyesti ilman aikatavoitetta. Joukossa on myös niitä, jotka sanoivat, etteivät jaksa juosta kilometriäkään. Kyllä me kaikki samaan juoksukouluun sovimme, tunnilla käydään läpi tekniikkaa. Jos juostaisiin yhteisiä lenkkejä, täytyisi olla hieman tasaisemmat ryhmät. Enkä tiedä, kuinka kevyesti kymppi kulkisi näin talven jälkeen.

Juoksukoulua on 10 kertaa ja se kestää aina tunnin kerrallaan. Ja koska koulua on vaan tunti viikossa, täytyy tehdä läksyjä. Ekalla kerralla saimme läksyksi tunnin lenkin juosten ja/tai kävellen niin, että koko ajan tuntuu hyvältä. Hikarit saavat juosta toisenkin lenkin. Katsotaan, ehdinkö ensimmäisellekään... Iloa juoksemiseen, vaikutti olevan opettajamme motto: ei tekosyitä sille, ettei jaksa mennä lenkille, sopivissa vaatteissa sääkään ei useimmiten ole esteenä, mutta lenkin on tunnuttava hyvältä, hampaat irvessä ei aloittelevan kuntoilijan tarvitse vetää lenkkiä. Mikä siinä onkaan, että joskus tuntuu melkein luovuttamiselta, jos välillä "joutuu" kävelemään? Yleensä pidän vauhdin niin hitaana, että pystyn juoksemaan koko lenkin. Toisaalta olen ajatellut, ettei intervallitreenejäni erota ihmissilmällä, en osaa/jaksa spurtata, vaan hölkytän rauhallista vauhtiani, vaikka mukamas välillä yritän juosta nopsaan ja välillä taas hitaammin.

Juoksukoulun järjestää Turun Jyry. 

Uudet lenkkarit, taidan olla kolmen raidan tallin tyttöjä

Kätten töitä

Joskus ennen (lue: ennen lasten syntymää) eli viime vuosituhannella olin kovin innokaskin käsitöiden tekijä. Työläin ikinä tekemäni käsityö on tässä:



Ilves, pusero on tehty Florica-langasta Novitan ohjeella

Otin puserosta jopa kuvan, kun siinä alkaa jo olla reikiä (joita en osaa paikata) enkä varmaan enää ikinä ryhdy näin suuritöiseen puuhaan. Resoreja varten opettelin myös neulomaan palmikoita, kun en niitä ollut koskaan tätä ennen tehnyt. Ja vieläkin palmikot saavat puikot toisinaan ristiin, joskus en vaan ymmärrä, miten päin apupuikon kuuluu mennä, mutta palmikoita olen neulonut tämän jälkeenkin. Ja jos kiinnostaa, niin taitaa olla vielä ohje tallella, siitä vaan puikot heilumaan.


Esikoisen vauva-aikana ostin kaksi ristipistotaulua, joista sain toisen valmiiksi. Se oli helppoa, vauva makasi tyytyväisenä ja minä ompelin ristipistoja tyytyväisenä ja taulu valmistui. Sitten syntyi toinen lapsi ja toinen taulu jäi kesken, edelleen vauva makasi enimmäkseen tyytyväisenä, mutta nyt oli esikoisella vauhti päällä, eikä enää ollutkaan niin helppo keskittyä ristipistoihin. Sitten tuli vielä ikänäkö...  Mutta kuten näkyy, ei tästä toisestakaan taulusta paljon puutu, mutta tässä vaiheessa se on ollut jo monta vuotta.

Vaiheessa

Nykyään keskitynkin sukkiin ja lapasiin ja kaulatuubeihin; on jotain toivoa saada työ valmiiksi, kun kutoo paksusta langasta seiskan puikoilla yksinkertaista patenttia. Tai kun kutoo tarpeeksi pieniä juttuja, kuten sukkia ja lapasia. Vielä kun jaksaisi kutoa sen toisenkin, että tulisi pari.

Tuubi, tässä vielä vaiheessa, nyt jo kaulassa :) Lankana teetee baleno



Kevättä ilmassa

Maaliskuun alettua huomasin jälleen kerääväni roskia pienen tauon jälkeen. Tästä päättelin, että kevät on tullut. Eivät ole lenkkipolun varrelle heitetyt roskat häipyneet mihinkään, joten eipä auta muu kuin ottaa pussi kauniiseen käteen ja ruveta keräämään. Eikä siinä mitään, tehokasta jumppaa kävelyn lomaan, kun säännöllisesti kumartuu roskia poimimaan. Mutta se ihmetyttää, mitä kaikkea luontoon heitetään. Kuinka välinpitämättömiä osa meistä onkaan, surullista.

Roskien keräämiseni alkoi noin vuosi sitten. Kuljin kolmen noin 10-vuotiaan tytön kanssa metsässä ja yksi tytöistä alkoi kertoa tarinaa Roskasten perheestä. Tarina muovautui löytämiemme roskien mukaan, joita sitten aloimme kerätä koiran kakkapusseihin, mutta eihän pienen koiran pieni kakkapussi mihinkään riittänyt, niinpä haimme kotoa ison muovikassin ja jatkoimme tarinaa ja roskien keruuta. Roskasten perheessä oli valitettavan huonot tavat, isä joi kaljaa ja poltti tupakkaa, lapset söivät karkkia ja äiti hiihti hulluna kuntorataa ympäri ja joi sporttijuomaa ja söi energiapatukoita. Nämä olivat juuri niitä roskia, joita löysimme. Tästä alkoi uusi "harrastukseni", kuljen koiran kanssa lenkillä ja napsin roskia matkan varrelta mukaan. Sillä roskapusseja minulla on aina matkassa koiran kanssa kulkiessa. Ja tässä yhteydessä on todettava, että eniten ihmettelen löytämiäni siististi solmittuja koirien kakkapusseja. Jos näkee sen vaivan, että poimii koiransa jätökset pussiin ja solmii pussin kiinni, niin miksi ihmeessä ei jaksa kiikuttaa pussia lähimpään roskikseen? Olkoon roskis sitten vaikka kuinka kaukana. Mutta kun keräsin niitä roskia tyttöjen kanssa, mieleeni tuli flash backina ajatus jostain kymmenien vuosien takaa ja muistin, että olin kerännyt roskia jo pikkutyttönä omasta lähimetsästä. Eli ei oikeastaan mitään uutta ja nyt kasvatan jo uutta sukupolvea roskia keräämään tai ainakin olemaan heittämättä roskia luontoon.

Myös työkaverini kerää roskia, hän jopa ehdotti meidän kesken, että oltaisiin tyky-päivänä menty keräämään roskia jonnekin. Emme kuitenkaan koskaan sanoneet ehdotusta ääneen, kun ajattelimme, että muut työkaverit kenties haluavat tehdä työkyvyn ylläpitämiseksi jotain muuta kuin kulkea pitkin ojanpientareita roskia keräämässä.